Ohjaaja -näyttelijä
Tarja Pyhähuhta
Savot -lehti toukokuun numero 2010
Teksti: Sirpa Piskonen
Kuva: Antero Teittinen
Syntymälahjana luovuuden kipinä jatkuu..
-Tämä ammatti on etuoikeutettu, saa antaa itsestään. Samaistumispinta katsojiin pitää olla ja tekemisellä pitää olla tarkoitus.
Tarja Pyhähuhta haaveilee myös muistelmien tekemisestä, jos löytää kirjoittajan.
-Tehtaan varjosta Varkaudesta olen lähtenyt ja mihin tie minut viekään? Olen saanut tehdä sitä mitä haluan ja mitä rakastan. Koskaan ei ole ollut päivää, että töihin meno olisi tuntunut kurjalta, hän kuvailee ammatinvalintaansa.
Äidin taiteilijanura jäi haaveeksi
Luovuuden kipinän Tarja Pyhähuhta sanoo saaneensa jo syntymälahjana äidiltään. Äitikin haaveili taiteilijan urasta tyttökaverinsa Anita Välkin kanssa.
-Mutta kun hän meni naimisiin, hänestä tuli miehensä vaimo ja lastensa äiti. Nainen ei silloin ollut ammatillisissa pyrkimyksissään vielä niin tasa-arvoinen, kun nykyään. Äiti sanoi, että hän oli onnellinen, kun hän sai lapsia tuudittaa ja laulaa heille. Hänellä olikin upea lauluääni. Mutta muuten hän joutui tukahduttamaan omat ammatilliset toiveensa kuuden lapsen äitinä. Minä en suostunut elämässäni sellaiseen ja olen saanut siitä kärsiäkin, Tarja Pyhähuhta toteaa.
Hänen äitinsä ehti nähdä tyttärensä tämän ensimmäisessä roolissa Liisa pien -näytelmässä Mikkelin teatterissa. Koko kotimatkan hän oli itkenyt.
